Arin toipumistarina – askel kerrallaan takaisin elämään
Arin tarina – askel kerrallaan takaisin elämään
Ari on 63-vuotias mielenterveys- ja päihdekuntoutuja, jonka elämä ehti ajautua hyvin synkkiin uomiin ennen kuin suunta alkoi hiljalleen kääntyä. Tänään Ari elää jälleen omaa arkeaan: tekee ruokaa, käy työpajalla, tapaa ihmisiä ja suunnittelee tulevaa. Vielä muutama vuosi sitten tällainen tuntui täysin mahdottomalta.
Ennen sairastumistaan Ari asui ja työskenteli tietoliikenneteknikkona Helsingissä ja palasi myöhemmin kotipaikkakunnalleen Kärkölään jatkamaan perhetilan viljelyä. Hevoset ja ravit olivat pitkään tärkeä osa hänen elämäänsä ja arjessa oli tekemistä sekä rytmiä.
Sitten Arin mielenterveys alkoi horjua. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön johdosta elämään tuli vaikeita masennusjaksoja ja vähitellen mukaan tuli myös alkoholi. Arin toimintakyky heikkeni niin, että yksinkertaisistakin asioista tuli ylivoimaisia.
“Mun piti tosi tarkkaan miettiä, mitä mä teen. Ei pää enää pelannut oikein,” Ari kuvaa.
Lopulta Ari joutui jäämään kokonaan pois työelämästä: yksinäisyys lisääntyi ja elämä alkoi kaventua oman kodin seinien sisälle. Tilannetta pahensi vakava neurologinen sairaus, joka vei Arilta kävelykyvyn ja sumensi ajatukset. Seurasi pitkiä sairaalajaksoja psykiatrisilla osastoilla ja vuodeosastoilla. Pahimmillaan Ari makasi sängyssä osastolla, jota usein pidetään viimeisenä pysäkkinä ennen saattohoitoa.
“Siinä vaiheessa ajattelin, ettei tästä enää mitään tule.”
Samaan aikaan Ari joutui taloudellisen hyväksikäytön kohteeksi, alkoholin käyttö lisääntyi, lääkkeet jäivät ottamatta ja tulevaisuus näytti täysin toivottomalta.
Yhdessä kohti toipumista
Ari ei kuitenkaan jäänyt yksin. Hänen elämäänsä astui Kati, josta tuli Arin edunvalvoja ja tärkein tukihenkilö. He tunsivat toisensa entuudestaan hevospiireistä ja Kati lupautui auttamaan.
“Ari ajautui taloudellisesti hankalaan tilanteeseen ja tarvitsi edunvalvojan. Mua pyydettiin mukaan, sillä mä oon aika kovapäinen taloushallinnon ammattilainen, vaikka mulla ei ollut aiempaa edunvalvontakokemusta. Vaihtoehdot oli, että jätetään mies yksin tai autetaan,” Kati kertoo.
Vuosien aikana Kati on kulkenut Arin rinnalla lähes kaikessa: lääkärikäynneillä, sairaalajaksojen keskellä, raha-asioissa ja arjen rakentamisessa. Kati on myös pitänyt yhteyttä eri palveluihin, koordinoinut Arin erilaisia hoitoja ja ollut tukena myös öisin, kun Ari soitti ahdistuneena. Ari itse sanoo suoraan, ettei tiedä missä olisi ilman Katia.
“Ei tästä elämästä olisi tullut mitään, jos ei olisi ollut joku tällainen ihminen.”
Mentessä alkoi uuden arjen harjoittelu
Keväällä 2024, vaikeiden sairaalajaksojen ja epäonnistuneen leikkauksen jälkeen, Ari muutti Mente Palveluiden Viherlaakson asumispalveluyksikköön. Aluksi ajatus yhteisöllisestä asumisesta pelotti.
“Kattelin, että mitenhän mä tänne sopeudun. En ole tottunut olemaan ryhmässä.”
Menten ohjaajien ja yhteisön tuella arki alkoi kuitenkin hiljalleen rakentua. Ari harjoitteli uudelleen ruoanlaittoa, siivoamista ja pyykinpesua – asioita, jotka olivat aiemmin tuntuneet mahdottomilta. Päivään tuli rytmiä ja ympärille ihmisiä.
“Täällä sai jutella hoitajien ja kavereiden kanssa. Vaikka aluksi tuntui yksinäiseltä, kyllä se siitä lähti.”
Yksi merkittävä hetki oli, kun ohjaaja vei Arin pitkästä aikaa raveihin vanhan harrastuksen pariin.
Samaan aikaan neurologinen hoito eteni, ja onnistuneen uusintaleikkauksen jälkeen Arin fyysinen vointi alkoi kohentua nopeasti. Ari nousi rollaattorin kanssa jaloilleen ja alkoi kävellä joka päivä lähikauppaan.
“Siinä tuli sellainen tunne, että kyllä tästä nyt voi tullakin jotain.”
Kohti tavallista elämää
Kaiken tämän keskellä Arin mielessä kulki koko ajan myös hänen koiransa. Kun Arin kävelykyky romahti pahimpina aikoina, Miklu-koira muutti lopullisesti Katin luo. Ero oli raskas, mutta välttämätön.
“Kyllä se Miklu on mielessä aina,” Ari sanoo.
Työpajalla Ari teki myös tulevaisuuden haavekarttaa, jossa leikattiin kuvia asioista, jotka tuntuvat tärkeiltä. Koiran lisäksi keskiöön nousivat arkiset toiveet: enemmän liikkumista, ravireissuja, rauhallista omaa elämää.
Viime joulu konkretisoi monella tavalla sen, kuinka pitkälle Ari on tullut.
“Se on tosi iso juttu, että joulu oli ihana. Me käytiin ostamassa joulukoristeita ja Ari laittoi omaan kuuseen jouluvalotkin,” Kati kertoo.
Ari nyökkää ja lisää:
“Siis mä en edes muista milloin mulla olis ollut joulukuusi kotona, ehkä vuonna 2014?”
Hyvinvointi voi usein rakentua pienistä konkreettisista asioista: tavallinen toimiva arki, siisti koti, liikkumisen vapaus – sekä pieni joulukuusi oman kodin nurkassa.
Elämä palaa – pienistä asioista alkaen
“Ei tässä mitään suuria haaveita ole. Että sais elää ihan tavallista elämää,” Ari sanoo.
Menten asumisjakso kesti lopulta noin puoli vuotta. Sen aikana rakennettiin yhdessä suunnitelma Arin kotiutumista varten ja kartoitettiin, millaista tukea hän tarvitsee jatkossa.
Kun Ari muutti omaan asuntoon Hollolaan, kotiin vietävät tukipalvelut jatkuivat rinnalla tukien.
Muutos entiseen on valtava: siinä missä Ari aiemmin tarvitsi tukea jopa kauppakäynnissä, hän laittaa nyt itse ruokansa, pesee pyykkinsä ja pitää asuntonsa siistinä. Ari käy työpajalla ja osallistuu ryhmätoimintaan, käy uimassa, tapahtumissa ja kahvilla. Kiinnostus elämään on palannut.
Ari elää jälleen omaa elämäänsä, askel kerrallaan, mutta vakaasti eteenpäin. Toipuminen näkyy pienissä, mutta merkityksellisissä asioissa: itse tehdyissä aterioissa, puhtaassa pyykissä, työpajapäivissä sekä rohkeudessa lähteä ihmisten pariin.
“Muutos on ihan hirvee, hyvässä mielessä. Me ollaan saatu joku ihme aikaiseksi.” Kati naurahtaa.
Kun Arilta kysyy lopuksi, mitä toipuminen hänelle tarkoittaa, vastaus on yksinkertainen mutta syvällinen:
“Kyllähän se on se, että elämä palaa tavallaan sisälle. Huomaat sen itsekin, että elämään tulee jotain mielenkiintoa ja halua elää.”
Ehkä juuri siinä on toipumisen ydin – elämä palaa, ja sen mukana halu elää.